Hyvinvointialueet ovat kovan paineen alla: vähenevä raha, lisääntyvä sääntely, väestön ikääntyminen, toiminnan kehittäminen sekä osaavan henkilöstön vaje vaativat samanaikaisesti huomiota. Palveluiden tuottavuutta ja vaikuttavuutta sekä hyvinvointialueen asukkaiden hyvinvointia on lisättävä ja ylläpidettävä pienemmillä resursseilla. Haastetta voi tarkastella monista eri näkökulmista: tässä blogissa keskitytään tarkastelemaan palvelutuotannon suunnittelua henkilöstövoimavarojen ja terveydenhuollon kysynnän näkökulmasta.
Strategiselta tasolta lähtevän henkilöstövoimavarojen suunnittelun tulisi ensisijaisesti vastata kulloisenkin toimintaympäristön tarpeita. Terveydenhuollon henkilökunnan määrän ja osaamisen tulee siis linkittyä tiukasti tavoiteltuun alueen väestön palveluiden tarpeeseen. Usein terveydenhuollossa henkilöstövoimavarojen suunnittelu on eriytetty palveluiden suunnittelusta, jolloin mahdollistuu palveluntarjoajien ja ammattilaisten työkuorman preferointi omien osaamisten ja ammatillisten vahvuuksien ohjaamana. Tällöin tarjonta vinoutuu eikä vastaa välttämättä alueen väestön palveluiden tarpeeseen. Myös siiloutuneesta, ammattiryhmäkohtaisesta suunnittelusta tulisi päästä aidosti kysyntälähtöiseen, palvelutuotantoon vaadittavan kokonaisuuden suunnitteluun.
Pahimmillaan henkilöstövoimavarojen kohdentaminen palvelutuotannossa perustuu subjektiivisiin tuntemuksiin, yksilöiden kokemuksiin, organisaation arvojärjestelmään sekä saatavilla olevan henkilöstön osaamisiin. Myös tulosalue- ja kustannuspaikkakohtainen vakanssijärjestelmä sekä työntekijöiden olemassa oleva osaaminen ohjaa palvelutuotannon suunnittelijoita resurssi- ja osaamislähtöiseen palvelutuotantoon asiakaskysynnän sijaan. Tällainen suunnittelu ja ohjaus johtaa paitsi kysynnän ja tarjonnan epätasapainoon myös henkilöstön epätasa-arvoon, suoritusten tehottomuuteen, osaamisen poistumiseen sekä matalaan työtyytyväisyyteen.
Terveydenhuollossa on tyypillistä, että erityisesti avohoidossa kysyntä ja tarjonta vaihtelevat eivätkä ole täysin vakioitavissa. Ihannemaailmassa kaikki resurssit ja hyödykkeet olisivat saatavilla samassa paikassa häiriöttömän hoitopolun ja työnkulun varmistamiseksi. Ihannetilanne harvoin on mahdollinen, jolloin tarkoituksenmukaista on muodostaa erilaisia hoitoprosesseja, joiden kysyntää voidaan ennustaa ja joita voidaan ohjata esimerkiksi hoitosuosituksilla. Tällöin kysyntä ohjaa palvelutuotannon suunnittelua eikä toisin päin. Vaikka resurssilähtöisessä tarjonnassa nähdään usein henkilöstön näkökulmasta enemmän hyötyjä, on niitä myös kysyntälähtöisessä palvelutuotannon suunnittelussa. Kysyntälähtöinen suunnittelu tasaa kuormitushuippuja ja resurssien pienempi vaihtelu pitkällä aikavälillä johtaa kysynnän ja tarjonnan parempaan vastaavuuteen vähentäen kuormitusta. Resurssilähtöisen suunnittelun kompastuskivinä voidaan muun muassa pitää, ettei resurssien saatavuuden vaihtelu mukaile kysynnän vaihtelua ja aiheuttaa siten sekä vajaakäyttöä että ruuhkahuippuja. Resurssit etteivät myöskään kohdennu sinne, missä on objektiivisesti arvioituna suurin puute.
Suomessa terveydenhuollossa ei ole kansallista mallia, jolla kysyntää voitaisiin laadukkaasti ennustaa. Aiempiin käyntimääriin, työntekijämääriin sekä väestökasvuun perustuvat ennusteet eivät ennusta tulevaa vaan näyttää nykytilan tulevaisuudessa. Tämä puolestaan johtaa mm. henkilöstön osaamisen ja määrän kohtaamattomuuteen tulevaisuuden asiakastarpeessa tai terveyspalveluiden liikakäyttöön. Kysynnän ennustamisessa tulisi huomioida lukuisia muitakin tekijöitä, kuten alueen väestön demograafiset tekijät, asiakkaiden vaihtuvat tarpeet, palveluiden vaikuttavuus, muiden palveluiden vaikutus, palveluiden peittävyys, digitalisaatio sekä henkilöstön tuottavuus.
Kysyntälähtöinen palvelutuotannon suunnittelu tuo hyvinvointialueille ainakin seuraavia hyötyjä: Osaavan henkilöstön käytettävyys yhdistettynä kysyntään vähentää ruuhkahuippuja, kysyntälähtöisessä suunnittelussa resurssien käyttö on läpinäkyvästi perusteltavissa, asiakas saa tarvitsemaansa palvelua oikea-aikaisesti ja palvelu- ja hoitoketjuja on nykyistä helpompi yhteensovittaa resurssien läpinäkyvyyden ja keskitetyn suunnittelun ansiosta.
Kristina Lamberg
Projektipäällikkö, TtM
Kirjallisuutta:
Birch S, Ahern S, Brocklehurst P, Chikte U, Gallagher J, Listl S, Lalloo R, O’Malley L, Rigby J, Tickle M, Tomblin Murphy G, Woods N. 2021. Planning the oral health workforce: Time for innovation. Community Dent Oral Epidemiol. 2021 Feb;49(1):17-22. Epub 2020 Dec 15.
Birch S.; Murphy G. Tomblin M. Adrian et al 2015. In place of fear: aligning health care planning with system objectives to achieve financial sustainability. Journal of health services research & policy, Vol. 20, No. 2, 04.2015.
van Bussel EM, van der Voort MBVR, Wessel RN, van Merode GG. 2018. Demand, capacity, and access of the outpatient clinic: A framework for analysis and improvement. J Eval Clin Pract. 2018 Jun;24(3).
Hensher M, Canny B, Zimitat C, Campbell J, Palmer A. 2020. Health care, overconsumption and uneconomic growth: A conceptual framework, Social Science & Medicine, 2020 Volume 266.
Lillrank P, Groop PJ, Malmström TJ. 2010. – The Milbank Quarterly, 2010 Volume88, Issue4.
Listl S, Grytten JI, Birch S. 2019. What is health economics? Community Dent Health. 2019 Nov 28;36(4):262-274.
Lu 2022. A Human Resource Demand forecasting method based on improved Bp algorithm. Henan Polytechnic University, China. Computational Intelligence and Neurosience. Volume 2022.
O’Malley L, Macey R, Allen T, Brocklehurst P, Thomson F, Rigby J, Lalloo R, Tomblin Murphy G, Birch S, Tickle M. Workforce Planning Models for Oral Health Care: A Scoping Review. 2020. JDR Clin Trans Res. 2022 Jan;7(1):16-24. Epub 2020 Dec 16.
